Moni kokee myös yhteiskunnan vaativana: pitäisi pärjätä töissä ja kotona, olla läsnäoleva vanhempi, liikkua, palautua, hoitaa ihmissuhteita ja pitää arki hallinnassa. Mutta kun pysähdymme hetkeksi kysymään, kuka tai mikä tämä vaativa yhteiskunta oikeastaan on, vastaus on: me ihmiset itse. Yhteiskunta rakentuu meidän ihmisten omista odotuksista, uskomuksista ja sisäisistä vaatimuksista.

Ensimmäinen joulu eron jälkeen voi ahdistaa ja pelottaa jo viikkoja etukäteen. Miten selviän tuosta ajasta ilman kumppania – tai lapsista erillään? Miten kestän olla yksin ja ilman kaikkia niitä perinteitä, joita meillä perheenä on ollut? Miten voin katsoa somesta kaikkien muiden joulunvieton idylliä? Miten selviän hajoamatta?

Pelkkä sana ”anteeksi” ei vielä itsessään korjaa mitään. Jos olet toiminut väärin kumppaniasi kohtaan ja pyydät anteeksi vain toivoen, että asia unohtuisi pian, sanat menettävät merkityksensä. Lauseet kuten “turha tässä enää on velloa”, “tehty mikä tehty”, “vieläkö tästä pitää puhua” tai “voidaanko jo katsoa eteenpäin ja unohtaa menneet” eivät rakenna yhteyttä – ne katkaisevat sen. Tällaisilla kommenteilla ihminen pyrkii usein suojaamaan itseään omalta syyllisyydeltään, mutta samalla hän ohittaa ja mitätöi kumppaninsa surun, pettymyksen ja tapahtuneen merkityksen.

Turvallisessa ja hyvinvoivassa parisuhteessa on kaksi peruspilaria: tunneyhteys ja emotionaalinen turva. Ne tarkoittavat tunnetta siitä, että uskaltaa jakaa ajatuksiaan ja tunteitaan kumppanin kanssa pelkäämättä hänen reaktiotaan.

Ero on aina jonkin päättymistä – ja samalla mahdollisuus johonkin uuteen. Moni haluaisi selvitä erosta nopeasti, olla vain ajattelematta sitä ja jatkaa eteenpäin. Todellisuudessa käsittelemätön ero kulkee mukana näkymättömänä taakkana ja voi vaikuttaa elämään vielä vuosienkin päästä.

Mikä on Suomalainen eroseminaari?

Eroseminaari on vertaistukiryhmä, tutkittu ja vakiintunut eroauttamisen menetelmä, joka tarjoaa vertaistukea, ymmärrystä ja uudenlaisia oivalluksia elämänmuutoksen keskelle. Ryhmässä ei vain “selviydytä”, vaan opitaan katsomaan itseä ja elämää uudesta näkökulmasta – rohkeasti ja rehellisesti.

Minun missioni terapeuttina on auttaa ihmisiä kohti parempia parisuhteita – tai parempia eroja. Ajattelen niin, että isoistakin ongelmista ja vaikeista tilanteista parisuhteissa voidaan päästä läpi ja eteenpäin, jos molemmilla on aito halu ja motivaatio tehdä asian eteen työtä

Uupumus -sanasta tulee yleensä ensimmäisenä mieleen työuupumus, mutta myös parisuhde voi uuvuttaa ihmisen. Sekä työuupumuksessa, että parisuhdeuupumuksessa on oikeastaan kyse samasta ydinongelmasta: omat tarpeet ja toiveet eivät tule riittävällä tavalla kuulluksi ja kohdatuksi.

Kommunikoiminen on toki helppoa ja mukavaa silloin, kun aiheet ovat kivoja tai ollaan samaa mieltä. Haasteet astuvat kuvioon siinä kohtaa, kun ollaan eri mieltä asiasta tai aihe ylipäänsä on vaikea – eli toisin sanoen aiheuttaa vaikeita tunteita itsellä tai toisella. Erilaiset vaikeat tunteet (esimerkiksi pettymys, suru, viha, häpeä) ja niiden sietämisen vaikeus tekee tilanteesta usein tukalan

Ihmisen syvä perustarve on tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on, kokea olevansa tärkeä jollekin ja luottaa siihen, että toinen ei hylkää. Tästä ydintarpeesta, tai oikeastaan sen uhattuna olemisesta, kumpuaa monet arkiset riidat ja konfliktit.

Oletko koskaan huomannut tulkinneesi toisen ihmisen eleitä, ilmeitä tai sanoja väärin? Tai onko sinusta joskus tehty oletuksia, jotka eivät pidä paikkaansa? Ehkä joku on kuvitellut tietävänsä, mitä ajattelet, vaikkei ole koskaan kysynyt.

Moni kuvaa arkeaan kiireiseksi: on työkiireitä ja sen jälkeen kiire jatkuu kotona, on kaikenlaisia kotihommia ja lasten kuskaamista, omia menoja ja paljon erilaisia aikatauluja. Ei ehdi pysähtymään. Pysähtyminen kuulostaa monille jotenkin turhalta tai itsekkäältä. Joskus joku sanoo, että pysähtyminen pelottaa, koska entä jos en pääsekään enää takaisin vauhtiin? Eikä moni kyllä osaa nähdä pysähtymiselle mitään varsinaista tarvettakaan – miksi pitäisi muka pysähtyä, mitä hyötyä siitä nyt on?

Yksi asia mietityttää tällä hetkellä paljon. Perhebarometrin tuloksien mukaan suurin osa suomalaisista, lähes 80%, ovat tyytyväisiä parisuhteensa vuorovaikutukseen – mutta sitten toisaalta yli 40% vastaajista ovat kokeneet nykyisessä parisuhteessaan väkivaltaa, henkistä tai fyysistä. Minä ajattelen, että yli 40% on todella paljon. Jäin siis miettimään sitä, millaisia meidän parisuhteet oikeastaan ovat, millaisiin suhteisiin tyydymme?

Moni tuntee syyllisyyttä, jos viettää aikaa tekemättä mitään “hyödyllistä”. Jotain olisi aina hyvä saada aikaan.  Ensin työt ja sitten huvit - kuten kaikki tiedämme. Joissakin vanhoissa lastenlauluissakin lauletaan, että ensin tehdään hommelit ja sitten levätään vasta. Tämä ahkeruuden ihannointi on siis aika syvällä kulttuurissamme.

Omien ajatusten ja tunteiden erottaminen toisistaan on mielestäni yksi tärkeimmistä taidoista mitä ihminen voi oppia. Elämä on tuntemista ja tunteitamme emme valitse, ne ovat mitä ovat ja saavat ollakin. Mutta minulle kiinnostavaa onkin ne ajatukset tunteiden takana ja niihin me itseasiassa voimme vaikuttaa. Omia ajatuksiaan ei ehkä voi -eikä tarvitsekaan- muuttaa kokonaan toisenlaisiksi, mutta niitä kannattaa aina silloin tällöin kriittisesti tutkailla ja kyseenalaistaa.

Kun kirkastat itsellesi sen mitä oikeasti pelkäät, voi olla, että huomaat ettei pelkosi itseasiassa olekaan niin paha tai välttämättä edes todennäköinen. Sen jälkeen rajan asettaminen voi ollakin vähän helpompaa.

Usein puhun asiakkaiden kanssa riittämättömyyden tunteesta ja siitä, että yhteiskunta tuntuu jotenkin vaativalta. Monella on pitkät to do -listat kotona ja töissä, ja tunne siitä, että kaikki on aina kesken, aika ei riitä kaikkeen mitä haluaisi tai pitäisi tehdä. Ja kuinka helposti me lähdemme sitten vielä vertaamaan itseämme muihin, tietoisesti tai tiedostamatta.

”Naapurin Ville käy lenkillä joka päivä – minunkin pitäisi. Sisko jaksaa tehdä itselleen vihermehua joka aamu – minunkin pitäisi. Kollega töissä aloitti opiskelut – minunkin pitäisi. Ystävä testaa iltaisin ihania uusia kasvisruokareseptejä – minunkin pitäisi. Se sometyyppi viettää aikaa ystäviensä kanssa koko ajan erilaisissa juhlissa – minunkin pitäisi. Ja joku ihminen näytti olevan kävelyllä puolisonsa kanssa käsi kädessä – meidänkin pitäisi. Ja äidinkumminkaima harrastaa lapsensa/koiransa kanssa kaikkea kehittävää – minunkin pitäisi.”

Palautumisen(kaan) suhteen ei kannata elää sitku-elämää: "palaudun sitku on viikonloppu/kesäloma/eläke." Parhaassa tapauksessa palautumista tapahtuu joka päivä ja myös työpäivän aikana.

Viime vuosina on puhuttu paljon armollisuudesta, itsemyötätunnosta ja keskeneräisyyden hyväksymisestä – mielestäni tärkeitä teemoja kaikki, ja teoriassa ainakin monelle on helppoa olla samaa mieltä ja allekirjoittaa näiden asioiden tärkeys. Mutta mitä tämä kaikki sitten oikeasti oikeassa elämässä ja arjessa tarkoittaa? Missä ja miten se näkyy ja tuntuu, että olen itselleni armollinen ja hyväksyn keskeneräisyyteni? Ja onko se edes pakko aina hyväksyä, kai se saa myös ottaa päähän ja ärsyttää?